Lukupäiväkirjamerkintä, aiheenaan hieno Alain Badiou -suomennos Filosofian puolesta. Kaksi manifestia (2012)↓ ja väistämätön turhautuneisuus, innostuksen kääntöpuolena:
Badioun ensimmäisen, vuonna 1989 julkaistun filosofiamanifestin lukeminen on turhauttavaa, koska kyseessä on selkeästi L’être et l’événement -teoksen (1988) liite [tai pikemminkin yhteenveto], eikä tuon 600-sivuisen järkäleen lukemiseen ole nyt aikaa — toisin sanoen lukulistalla on, kuten aina, paljon muutakin.
Samaan aikaan olisi välttämättä otettava kantaa siihen, miten Badiou Manifestissaan sivuuttaa Paul Celanin ja Martin Heideggerin tietyn, varsin yhdensuuntaisen teesin runoudesta: runous on olemuksellisesti ei-metaforista tai antimetaforista, metaforanvastaista tai perustavalla tavalla vierasta metaforisuudelle. Toisin kuin ehkä vielä 1980-luvun lopussa saattoi olettaa, tämä paradoksaalinen väite ei ole mikään pelkkä harkitsematon sivuhuomautus, sen enempää Heideggerin kuin Celaninkaan osalta; tämän ovat myöhemmät julkaisut osoittaneet.
Kytkiessään läpikotaisin perinteisellä tavalla runouden metaforisuuteen Badiou erehtyy vähintäänkin tavasta, jolla "Celanin tuotanto merkitsee, runoudessa ja runoilijoiden ajan äärimmäisellä reunalla, tuon ajan loppua" (58).↓ Epäilemättä tuo loppu merkitsee, Lacoue-Labarthen sanoin, "taiteen keskeytystä" (66)↓ — mutta mitä muuta taide onkaan kuin taiteen keskeytystä, joka tapahtuu "aina uudelleen vain kerran" (Celan)? Nähdäkseni Celanin runous runoutta vastaan↓ on ennen kaikkea runouden puolustus, varmastikin paitsi Badioun mainitsemaa, lyhyesti sanottuna heideggerilaista "filosofian runousfetisismiä" (68)↓ vastaan, mutta samalla myös sitä platonistista estetiikkaa vastaan, jonka metafyysisen hahmon Heidegger varsin karkein piirtein karrikoi tietyissä taidetta ja runoutta koskevissa huomioissaan: karkea hahmotelma piirtyy aistimellisen ja yliaistillisen välisen rajalinjan mukaan. Ja sitä filosofian historiaan elimellisesti kuuluvaa ja Badioun edelleen toistamaa teesiä vastaan, jonka mukaan taiteen aika on ohitse (Hegel), tai toisaalta teesiä, jonka mukaan "runojen kirjoittaminen Auschwitzin tapahduttua [nach Auschwitz] on barbaarista" (Adorno).
Badioun analyysi, kaikessa "pelottavassa laaja-alaisuudessaan" (ks. Janne Porttikiven jälkisanat, 203),↓ joka tekee tiiviin Manifestin hallinnasta tietysti kertaistumalta mahdotonta perehtymättä pääteokseen L’être et l’événement [ja sen jatko-osaan Logique des mondes, 2006], on ihailtavan tarkkanäköistä liittäessään modernin runouden "abstraktioon" ja "objektiivisuuden hylkäämiseen", mutta runouden kytkentä "runollisen metaforan arvoitukseen" tai "metaforan ainutlaatuisuuteen" (66, vrt. 50-57)↓ ei tavoita Celanin poetiikkaa. Sen sijaan, että Celan "anoisi [runouden] vapautusta" ja palauttamista nöyrästi metaforiselle kielelle kuuluvaan asemaan filosofian muiden ehtojen (matematiikka, politiikka, rakkaus) rinnalle, hänen runojensa ja poetiikkansa vaatimus kohdistuu pikemminkin tapaamme lukea runoutta ja koskee pikemminkin suhdettamme runon itsepintaisuuteen, joka ei välttämättä ole moderni tai jälkimoderni, vaan pikemminkin mitä arkaaisin salaisuus. Tämän toteaminen ei ole mystifioimista, vaan osoittaa runouden ja filosofian samansuuntaisiin, mutta eriäviin polkuihin (vrt. Heideggerin epäeuklidisesta geometriasta lainaama kuva paralleeleista, jotka kohtaavat äärettömässä etäisyydessä) ja raja-arvoon, joka on singulaarisuus, toisin sanoen toiseus (suhteessa kaikkiin määreisiin, myös suhteessa määrättyihin "toiseuksiin" eli "identiteetteihin", suhteessa myös moneuteen josta Badiou hienosti puhuu), ehkä voisi sanoa myös: vapaus.↓
Jätän tällä erää auki kysymyksen siitä, mitä runous sitten Celanille on, ellei metaforista kieltä. Toteanpahan vain, ettei runon suhde "abstraktiin" ja "objektittomaan" hänen poetiikassaan tarkoita ei-aistimellisen aistimellistamista tai kaltaisuuteen perustuvaa metaforista representaatiota. Tietyistä reunamerkinnöistä Celanin henkilökohtaisen kirjaston Benjamin-niteissä voisi päätellä, että hän suhtautui suopeammin allegorian käsitteeseen, mutta tämä mahdollinen suopeus vaatii allegorian määrittelemistä toisin kuin esimerkiksi Heidegger sen määrittelee. Kysymys voisi olla ainutkertaisen ja "kirjaimellisen" tapahtumakytköksen avaamisesta mahdolliselle toistolle...↓
Se, joka kavahtaa Badioun "pelottavaa laaja-alaisuutta", on kyllä hyvässä seurassa: Jacques Rancière toteaa, että voidakseen kunnolla arvioida L’être et l’événement -teosta, olisi kaiken muun muassa hallittava Badioun käyttämää matematiikkaa...↓
Pitäisi varmaankin lopettaa turha ruikutus, kerätä rohkeutta ja tarttua mainittuun järkäleeseen ja muuhun Badioun tuotantoon, senkin uhalla että tarkoin suunniteltu (hah!) aikataulu hajoaa...
↑ Alain Badiou, Filosofian puolesta. Kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, Anna Tuomikoski (Helsinki: Tutkijaliitto, 2012).
↑ Loputtomalla lukulistallani on myös Jean Bollack, Poésie contre Poésie : Celan et la littérature (Paris: PUF, 2001).
↑ Entä vapaus? Voiko vapauden unohtaa filosofian ehtojen joukosta, tai sivuuttaa? Eikö tämän unohduksen pitäisi suorastaan johtaa vaatimukseen ehtojen suorittamisesta, ehtolaiskuulustelussa? Ehkä Badiou perustelee tämän laiminlyönnin [?] mainitussa pääteoksessaan...
[Leikki sikseen: vapaushan voidaan nähdä myös jokaisen Badioun filosofialle listaaman neljän ehdon funktiona, eikä suinkaan yhtenä ehtona. Tieteen tai matematiikan vapaus on sitoutumattomuutta objekteihin, "objektittomuutta", joka määrittää myös modernin runouden "abstraktia" luonnetta. "Emansipaatioon pyrkivä politiikka kaikkine muunnelmineen" (190) on vapauden politiikkaa ja "uskollisen subjektin" rakkaus on epäilemättä vapautumista "yksilöllisen, narsistisen tyydytyksen tai tyytymättömyyden suljetusta piiristä", toisaalta myös "reaktiivisen subjektin" ahtaan ja laskelmoivan avio- ja perhekeskeisen, pikkuporvarillisen varovaisuuden "nurkkauksesta" (174-175).]
↑ Ks. väitöskirjani Counter-figures s. 305-309 (PDF).
↑ Jacques Rancière, "A propos de L’Etre et l’Evénement d’Alain Badiou", Texte publié dans le cahier du Collège international de philosophie no. 8 octobre 1989 (éd. Osiris) (Horlieu Éditions).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti